sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Älä unohda minua


Anne-Maarit Koivuniemi - Muista minut. Atena, 2016. 194 s. Arvostelukappale.


Pelkästään jo kirjan nimi, "Muista minut", herättää kaihoisia, surullisiakin tunteita; se on kuin kaino pyyntö johonkin ja jollekin, hatara toive, että muistisairauteen sairastunut läheinen ei koskaan unohtaisi minua. Niin vain väistämättä jossain vaiheessa käy, kun sairaus pääsee etenemään. 

Anne-Maarit Koivuniemen oma elämäntilanne mahdollisti omaishoitajaksi ryhtymisen, kun hänen molemmat vanhempansa saivat Alzheimerin diagnoosin. Kirja on tuosta ajanjaksosta eteenpäin kulkeva kertomus kokemuksista, lukijan näkökulmasta ihailtava ja rohkea, hatunnoston paikka. Jokaisella vanhuksella ei ole tätä autuutta, eikä jokaisella lapsella mahdollisuutta olla isänsä ja äitinsä apuna tässä vaiheessa elämänkaarta. Ennen kaikkea Muista minut on kaunis ja herkkä tarina lapsen ja vanhempien elämästä, kun roolijako vaihtaa puolta.  

Alzheimer on saanut nimensä saksalaisen psykiatri Alois Alzheimerin mukaan, miehen joka julkaisi ensimmäisenä maailmassa tieteellistä aineistoa dementiasta. Hänen kollegansa Emil Kraepelin nimesi myöhemmin taudin Alzheimerin taudiksi (mielenkiintoista nippelitietoa joka tuli vastaan, oli nimittäin pakko alkaa tarkistamaan, kuka henkilö taustalla on, kun sairauden nimi kirjoitetaan aina isolla alkukirjaimella). 

Kun meidän mummo sairastui Alzheimeriin, serkkuni totesi tilanteen olevan "enemmänkin meidän läheisten sairaus". Tätä puolta omaisten elämästä Koivuniemikin teoksessaan hyvin kuvailee. Huoli vanhuksen päivittäisestä pärjäämisestä on alati läsnä, ja sairastuneen ajatusmaailma sekä mielenmaisemat aina pieni mysteeri. Menneiden vuosikymmenten tapahtumat ja tämä hetki nivoutuvat yhteen kuin lankakerä, jonka pää on hukassa. 

"Olen tullut tietoiseksi, että Alzheimerin tauti on aina armollisempi kantajalleen. Läheinen jää auttamatta toiseksi. Minun muistoni ja menneisyyteni eivät ole muuttuneet. Katson vain toisin silmin tätä päivää tänään. Olen tullut omalla luvallani tähän asti heitä vastaan, mutta saan tehdä muistoillani mitä haluan."

Kirjailija ei kaihda tuoda esiin myös kohtaamiaan vanhuspalveluiden epäkohtia, joita selvittääkseen on suorastaan taisteltava. Voimavarat joutuvat koetukselle. Kehitettävää, mutta onneksi myös kiitettävää riittää. 

Näistä asioista puhuttaessa tulee joka kerta mieleen ne numerot, joilla ennustetaan ikääntyvien määrää seuraavina vuosikymmeninä. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2030 yli 65-vuotiaiden määrä on yli 1,3 miljoonaa. Myös Koivuniemi tuo kirjan johdantotekstissä esille ennusteet, joiden mukaan n. 13 000 henkilöä sairastuu vuosittain dementia-asteiseen muistisairauteen - osa jää myös diagnosoimatta. Myös Eurooppalaisten ennusteiden mukaan muistisairaiden määrä kaksinkertaistuu vuoteen 2050 mennessä. Kun nämä tilastot ja ennusteet kirjoitetaan samalle taululle, tulee väkisin miettineeksi, miten jo nyt kritiikkiä osakseen saava ja puutteellinen vanhustenhoito tulee selviämään tästä kaikesta? 

Muista minut-kirjan lopussa on termistö, johon Alzheimer-potilaat omaisineen törmäävät. Kirja on erittäin suositeltava jokaiselle, sillä kaikki me vanhenemme, kuin myös läheiset ympärillämme. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti