sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Älä unohda minua


Anne-Maarit Koivuniemi - Muista minut. Atena, 2016. 194 s. Arvostelukappale.


Pelkästään jo kirjan nimi, "Muista minut", herättää kaihoisia, surullisiakin tunteita; se on kuin kaino pyyntö johonkin ja jollekin, hatara toive, että muistisairauteen sairastunut läheinen ei koskaan unohtaisi minua. Niin vain väistämättä jossain vaiheessa käy, kun sairaus pääsee etenemään. 

Anne-Maarit Koivuniemen oma elämäntilanne mahdollisti omaishoitajaksi ryhtymisen, kun hänen molemmat vanhempansa saivat Alzheimerin diagnoosin. Kirja on tuosta ajanjaksosta eteenpäin kulkeva kertomus kokemuksista, lukijan näkökulmasta ihailtava ja rohkea, hatunnoston paikka. Jokaisella vanhuksella ei ole tätä autuutta, eikä jokaisella lapsella mahdollisuutta olla isänsä ja äitinsä apuna tässä vaiheessa elämänkaarta. Ennen kaikkea Muista minut on kaunis ja herkkä tarina lapsen ja vanhempien elämästä, kun roolijako vaihtaa puolta.  

Alzheimer on saanut nimensä saksalaisen psykiatri Alois Alzheimerin mukaan, miehen joka julkaisi ensimmäisenä maailmassa tieteellistä aineistoa dementiasta. Hänen kollegansa Emil Kraepelin nimesi myöhemmin taudin Alzheimerin taudiksi (mielenkiintoista nippelitietoa joka tuli vastaan, oli nimittäin pakko alkaa tarkistamaan, kuka henkilö taustalla on, kun sairauden nimi kirjoitetaan aina isolla alkukirjaimella). 

Kun meidän mummo sairastui Alzheimeriin, serkkuni totesi tilanteen olevan "enemmänkin meidän läheisten sairaus". Tätä puolta omaisten elämästä Koivuniemikin teoksessaan hyvin kuvailee. Huoli vanhuksen päivittäisestä pärjäämisestä on alati läsnä, ja sairastuneen ajatusmaailma sekä mielenmaisemat aina pieni mysteeri. Menneiden vuosikymmenten tapahtumat ja tämä hetki nivoutuvat yhteen kuin lankakerä, jonka pää on hukassa. 

"Olen tullut tietoiseksi, että Alzheimerin tauti on aina armollisempi kantajalleen. Läheinen jää auttamatta toiseksi. Minun muistoni ja menneisyyteni eivät ole muuttuneet. Katson vain toisin silmin tätä päivää tänään. Olen tullut omalla luvallani tähän asti heitä vastaan, mutta saan tehdä muistoillani mitä haluan."

Kirjailija ei kaihda tuoda esiin myös kohtaamiaan vanhuspalveluiden epäkohtia, joita selvittääkseen on suorastaan taisteltava. Voimavarat joutuvat koetukselle. Kehitettävää, mutta onneksi myös kiitettävää riittää. 

Näistä asioista puhuttaessa tulee joka kerta mieleen ne numerot, joilla ennustetaan ikääntyvien määrää seuraavina vuosikymmeninä. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2030 yli 65-vuotiaiden määrä on yli 1,3 miljoonaa. Myös Koivuniemi tuo kirjan johdantotekstissä esille ennusteet, joiden mukaan n. 13 000 henkilöä sairastuu vuosittain dementia-asteiseen muistisairauteen - osa jää myös diagnosoimatta. Myös Eurooppalaisten ennusteiden mukaan muistisairaiden määrä kaksinkertaistuu vuoteen 2050 mennessä. Kun nämä tilastot ja ennusteet kirjoitetaan samalle taululle, tulee väkisin miettineeksi, miten jo nyt kritiikkiä osakseen saava ja puutteellinen vanhustenhoito tulee selviämään tästä kaikesta? 

Muista minut-kirjan lopussa on termistö, johon Alzheimer-potilaat omaisineen törmäävät. Kirja on erittäin suositeltava jokaiselle, sillä kaikki me vanhenemme, kuin myös läheiset ympärillämme. 

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Superlapsia lapsenmielisille


Vuoden ensimmäinen katsottu elokuva! Olihan se jo aikakin. Tim Burton ei ole pettänyt kertaakaan, joten Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli juuri niin eriskummallinen kuin odottaa osasi. Ihana, vinksahtanut satu.

Tavallinen teinielämä teiniongelmineen on pian tulvillaan eriskummallisia asioita, kun Jake menettää isoisänsä hämärissä olosuhteissa. Asioiden outoutta ei tosin näytä pojan lisäksi huomaavan kukaan muu, vähiten yksioikoinen ja jopa välinpitämätön isä. Isoisä Abe tapasi kertoa tarinoita hirviöistä ja seikkailuistaan Jaken ollessa pieni, tarinoita joiden todenperäisyyttä vahvistivat vanhat, peltirasiassa olevat valokuvat. Kuvissa näkyi erilaisia lapsia, jotka Jake oppi tunnistamaan nimeltä; naamiokasvoiset kaksoset, leijuva tyttö, näkymätön poika. He olivat lapsia neiti Peregrinen lastenkodista.

Traagisen ja perin oudolta vaikuttaneen isoisän kuoleman jälkeen Jaken elämä muuttuu lopullisesti, eivätkä iäkkään miehen viimeiset sanat jätä poikaa rauhaan. Hänen on lähdettävä etsimään tuo tarinoiden lastenkoti Walesista, terapeutin ja isän myötäillessä matkan olevan järkyttyneelle lapsenlapselle tarpeellinen asian päätös. Closer.

Nykypäivänä on mahtava katsoa elokuvia, kun oikeastaan mikään visuaalinen ihmeellisyys ei enää yllätä. Kaikki on mahdollista erikoistehosteilla. Ei tarvitse enää ihmetellä miten tuokin on tehty, vaan voi keskittyä itse tarinaan, oli se miten erikoinen tahansa. Tällä kertaa silmäniloa riitti niin tytössä, jonka niskassa oli suu, kuin pojassa, joka näkyi vain jos hänellä oli vaatteet päällä. Se mitä kirjailija voi kuvailla sanoin, on toteutettavissa valkokankaalla liikkuvin kuvin. Enimmäkseen, ainakin.

Elokuva perustuu samannimiseen Ransom Riggsin kirjoittamaan romaaniin, joka on niittänyt arvioissa kiittäviä sanoja. En ole teosta lukenut, mutta mm. Rising Shadow-sivuston kuvauksen perusteella Burtonin ohjaus mukailee kirjan tapahtumia vähintään pääpiirteisesti. Romaani on saanut jo jatko-osan, joten mahdollisesti sen saa myös elokuva tulevaisuudessa. 

Uusia ja vanhoja tuttuja

Eva Green suorastaan loistaa roolissaan piippua polttavana lastenkodin johtajattarena, vaikka neiti Peregrinen saappaisiin olisi mainiosti kuvitellut myös Burtonin vakiokaartina toimineen Helena Bonham Carterin (näytteleeköhän nainen eron jälkeen enää ex-miehensä filmatisoinneissa, jää nähtäväksi). Eva Green oli nainen joka sai Bondin lahkeet tutisemaan (Vesper Lyndinä elokuvassa Casino Royal), joten hän kyllä onnistuu uskottavasti myös kaitsemaan laumaa kummallisia lapsia. Toinenkin Bondeista tuttu näyttelijä, M (Judi Dench) on eriskummallisten roolissa. Pahiksen nahkoihin epäilyksittä istuva Samuel L. Jackson kruunaa vielä elokuvan katselukokemukseksi, jossa konkarinäyttelijät tuovat mukaan jotain tuttua. 


Aasinsilta vie väkisin ajatukset X-Meniin, jossa joukolla ihmisiä on erityislaatuisia kykyjä. Heitä suojelee yksi vahva hahmo, sillä maailma ei ole koskaan turvallinen normaalista poikkeaville. On salaisia paikkoja ja pahoja tyyppejä, jotka haluavat viedä erityislaatuisilta jotain (pahimmillaan hengen). Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ei ole lastenelokuva, mutta superkykyjä rakastavien lapsenmielisten aikuisten elokuva sitäkin enemmän. 

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kummituksia ja kylmiä väreitä

Tiina Hautala - Aaveiden kaupunki, Kummitustarinoita Vaasasta. Kuvitus Suvi Kari. Haamu-kustannus, 2016. 77 s. Arvostelukappale.

Heräsimme viime viikolla yhtenä aamuyönä siihen, että keittiöstä kuului kirskuvaa rätinää, kuin jokin lasi hajoaisi. Mies meni katsomaan, mutta mitään ei näkynyt. Hetken päästä tuo ääni kuului uudestaan. Tiskipöydällä ollut tyhjä juomalasi oli ainoa mahdollinen äänenlähde, mutta vieläkään se ei ole pirstaleiksi räjähtänyt (olen sitä odottanut tapahtuvaksi siitä lähtien).

Muutama minuutti tämän jälkeen jostain alkoi kuulua hiljaista musiikkia. Ihmettelimme jälleen, minä jo täysin unenpöpperöstä valpastuneena. Paljastui, että miehen puhelimesta kuului erään mobiilipelin tunnusmusiikki, vaikkei se ollut edes päällä. Empä saanut unta uudelleen ihan heti.

Asumme tällä hetkellä vuonna 1956 valmistuneessa talossa, jonka rakentaja on tänne myös kuollut. Aihetta kummitusjuttuihin siis riittäisi, varsinkin kun vanha talo paukkuu ja narisee muutenkin aika lailla. En kuitenkaan osaa pelätä kotona, villistä mielikuvituksesta huolimatta, ja tuo viime viikkoinen on tähän astisista äänihavainnoista merkillisin. Ei siis tarvetta soittaa Ghostbusterseille.

Rakastan kummitusjuttuja, niiden kulttuuriperinnöllistä antia sekä kertojan ja kuuntelijoiden muodostamaa kihelmöivää tunnelmaa. Jo pienenä meille lapsille kerrottiin mökillä kynttilänvalossa jännittäviä tarinoita, joten tartuin intomielin viime vuonna ilmestyneeseen Aaveiden Kaupunkiin.

Vaasassa riittää sukupolvelta toiselle siirtyneitä tarinoita, ja niistä kymmenen on koottu näihin kansiin. Urbaanilegendojakin kerrotaan, ja kirja herättää kieltämättä mielihalun päästä käymään mainituissa paikoissa (mikä kulttuurikierros se olisikaan!). Luin viime vuonna Marko Hautalan Kuiskaavan tytön, jonka yhtenä tapahtumapaikkana on Vanhassa Vaasassa sijaitsevat Pyhän Marian Kirkon rauniot. Paikkakunnalle sattuneella pikaisella visiitillä oli pakko päästä katsomaan, kuinka todelliset rauniot eroavat omaan mieleen piirtyneistä maisemista kirjaa lukiessa.

Tiina Hautala kirjoittaa osuvasti Aaveiden Kaupungin esipuheessa, kuinka aavetarinoiden taika on nimenomaan kerrontatilanteessa. Äänenpainot, kertojan taitavuus, läsnäolijoiden yhteinen kokemus... Hän tuo esille, kuinka kummitustarinat ovat Suomessa siinä mielin erikoista kansanperinnettä, että ne ovat pysyneet voimakkaasti suullisen kerronnan varassa.  Tämä tuo heti mieleen kymmenvuotiaan itseni, joka niskakarvat pystyssä kuunteli sukulaisen kertomasta hiihtoretkestä eräkämpälle, jonka sisälle koiria ei saatu tulemaan.

"1980-luvulla Suvilahden rantametsissä oli useita autiotaloja, jotka jo olemukseltaan muistuttivat kauhuelokuvien tapahtumamiljöötä. Ränsistyneet talot, joiden rikkikivitetyt ikkunat tuijottivat mustempina kuin ympäröivä hämäryys, vetivät puoleensa. Ja kun vielä lapsia erityisesti kiellettiin menemästä autiotalojen läheisyyteen, oli kiehtova yhtälö valmiina.Kuokkamummon läheisyyden saattoi kuulemma aistia siitä, että ilmassa alkoi tuoksua vahva perunakellarin haju."

Juuri tuossa kerronnassa on tämän kirjan osalta onnistuttu, ja se jättää lukijalle ilmaan leijuvan mystisen verhon, tuon joka saa mielen painiskelemaan järkivaihtoehtojen ja epävarmuuden välillä.

"Moni metsäpoluilla kulkenut tunsi kihelmöintiä lapaluidensa välissä ja tarvetta vilkuilla olkansa yli.Ja tuntee nolosti edelleen, kun nyt aikuisena liikkuu seudulla.Lapsuuden möröt eivät helpolla irrota otettaan."

Minkälaisia kaupunkitarinoita teidän paikkakunnalta kerrotaan?

lauantai 11. helmikuuta 2017

Matkalla Valhallaan

Näin viime yönä unta, että blogin nimi oli Savumiekka. Ilmeisesti kirjoitin suurista sankaritaruista, viikingeistä ja hurjista taisteluista. Jotain yhtymää todelliseen maailmaan saattoi olla sillä, että kehuin juuri eilen ystäville illanvieton aikana färsaarelaista hevibändi- Týriä.


Kohta kaksikymmentä vuotta sitten perustettu Týr tuli allekirjoittaneelle tutuksi vasta viime vuonna, kun löysin Blood of Heroes-kappaleen vahingossa Youtubesta. Kuunteluun päätyi sen sileän tien viikinkimetalliyhtyeen vuonna 2013 ilmestynyt albumi Valkyrja.

Kitaristi-laulaja Heri Joensenin kuulas ääni on ehtaa kamaa arktisten tarujen tulkitsemiseen, enkä malta olla käyttämättä adjektiiveja routainen ja  karu melodioistakaan puhuttaessa. Olen myyty ja kyytissä, mennään!

Avausraidan aloittaa jo mainittu Blood of Heroes, jonka aikana tekee mieli vääntää naama irvistykseen ja heijata kättä kämmen nyrkissä ees taas. Radioystävällinen, sanoisinko. Mare of My Night kertoilee naisen kanssa koetuista kauhun ja nautinnon öistä (eikös ne niitä aina), ja Hel Hath No Fury tempaisee poljennollaan kunnon fiiliksiin. The Lay of Our Love rauhoittaa menon hetkeksi, balladi jossa duetoi Leave's Eyes-yhtyeen Liv Kristine. Tyyntä myrskyn päätteeksi ja sen edellä, pakko myöntää että olisin voinut keikkua myrskyn aallokoilla ilman tätäkin. Vajaan neljän minuutin ajan on tylsää.

Yksi kiinnostavimmista ja helpoiten mieleen jäävistä on ehdottomasti Nation, kappale jossa yhden lauseen kertosäe voisi kiteyttää kait jossain määrin koko folk musiikin; Dreams that hold a nation. Fäärinkieltä kuuluu sekä pätkissä että kokonaisina kappaleina, mikä vain vahvistaa albumin kerronnallista tunnelmaa.

Mytologioissa valkyriat olivat sodanjumala Odinin kuolemanhaltijattaria, ja albumin nimikkoraita muinaisnorjan kielellä maalaileekin kuolonhetkistä taistelukentiltä. Tämä on toinen albumin yli seitsemän minuuttia ylittävistä biiseistä, joskin ainoa bändin oma, toisen ollessa bonustrackina löytyvä Pantera-cover Cemetery Gates. Toisena lisäraitana löytyy niin ikään Iron Maidenin Where Eagles Dare, ja pakko todeta etten oikein ymmärrä näiden mukanaoloa, väheksymättä niiden tasoa. Kokonaisuus rikkoutui. Se siitä hulmutukkaisesta viikinkitunnelmasta viimeistään siinä vaiheessa, kun Cemetery Gates alkaa. Päätän vastedes oman kuuntelun jo Valkyrjan kohdalla.

Albumia on helppo kehua, vaikkei se suoranaisesti tajuntaa räjäytä. Yksittäisistä kappaleista Lady of the Slain voisi kuitenkin olla se, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle. Henkilökohtaisesti fanitan myös, jos musiikissa sekoitetaan eri kielistä lyriikkaa silloin, kun sillä on kappaleiden tarinoiden kannalta jokin pointti, kuten nyt. Valkyrjan tuomaan fiilikseen taitaa syntyä riippuvuus, joka pakottaa palaamaan äärelleen yhä uudelleen.

Saatan heilutella savumiekkoja ensi yönäkin.

Týr - Valkyrja
Julkaistu: 2003
Metal Blade
www.tyr.fo

1. Blood of Heroes - 3.41
2. Mare of My Night - 3.55
3. Hel Hath No Fury - 3.26
4. The Lay of Our Love - 3.47
5. Nation - 4.04
6. Another Fallen Brother - 4.04
7. Grindavisan - 4.10
8. Into the Sky - 2.56
9. Fanar burtyur brandaljoo - 3.38
10. Lady of the Slain - 4.32
11. Valkyrja - 7.31
12. Where Eagles Dare - 6.26
13. Cemetery Gates - 7.25

perjantai 10. helmikuuta 2017

"Kirurgi, kylmälaukussanne on kikkeli" eli Greyn anatomian ensimmäinen kausi

Kipeänä ironisinta ajantappoa on vahdata sairaalasarjaa, eipä tunne itseään enää sen jälkeen niin kipeäksi. Syke tuli ja meni, ja koska olen onnistunut totaalisesti välttämään Greyn Anatomian telkkarista, tokkuraisissa olotiloissa laitoin ensimmäisen kauden Viaplaylta pyörimään. 9 jakson pituinen kausi hujahti yhdessä illassa (yössä...aamuyössä...).


Pidin käsikirjoittaja Shonda Rhimesin kynästä syntyneestä, politiikan maailmaan sijoittuvasta Scandalista kuin hullu polkasta, joten uskalsin varovaisesti toivoa samaa taikaa hänen luoman sairaaladraaman kohdalla. 

Toki näiden kahden viikottaisdraaman aloittamisen välillä on seitsemän vuotta, ja siinä ajassa käsikirjoittaja jos toinenkin ehtii kehittyä. Näin on tainnut käydä nytkin. Ei Greyn Anatomian ensimmäinen kausi suinkaan huono ole, päinvastoin, koukutuinhan siihen (täysin yllättymättä) samantien. Ovatko Rhimesin uusimmat juonikuviot kuitenkin entistä dramaattisempia, yksityiskohtaisempia ja uskaliaampia? Vai olenko muuttunut itse katsojana? Niin tai näin. Asiaa täytynee tuumia uudelleen, tutkivan uteliaisuuden nimissä, mikäli jossain vaiheessa päädyn Greyn Anatomian kanssa 13:een kauteen saakka. Myös Scandalin tuorein kausi alkoi tammikuussa, ja olen kolme kautta jäljessä. Katsottavaa riittää, joten tervetuloa kulkutaudit, täällä on elimistö vapaana! 

Emmy-ehdokkuuksia haalinut käsikirjoittaja on eittämättä mielenkiintoisten seurattavien henkilöiden listalla.

"When I was a resident, I actually worked for a living. I did every other night call for five years!"
Greyn anatomia alkaa kirurgiharjoittelijoiden saapuessa Grey-Sloan Memorialiin. Armoton kilpajuoksu sairaalahierarkian huipulle kiihtyy nopeasti. 

Kertojan ääni ja päähahmo Meredith (Ellen Pompoe) myöhästyy heti ensimmäisenä päivänään, edellisillan yhdenyön tyypin pukiessa lattialla vaatteitaan. Sairaalaan saapuessa nainen huomaa kauhukseen, että mies on yksi hänen pomoistaan, aivokirurgi Derek Shepherd (Patrick Dempsey). Hyvin pian käy selväksi, että sarja keskittyy ennen muuta päähenkilöiden väliseen draamaan, ja potilastapaukset jäävät hajanaisimmiksi ja pintapuolisimmiksi, kuin vaikkapa Housessa. Hoitajatkin ovat nimettömiä sivuhahmoja. Muita seurattavia, ydinnelikon muodostavia harjoittelijoita ovat pahasuinen pyrkyri Christina Yang (Sandra Oh), järkeilevä Izzie Stevens (Katherine Heigl) ja hätähousuileva George O'Malley, joka ihastuu kollegoihin aina ikävin seurauksin. 


Kirurgisen ravintoketjun huipulle


"Kaikesta kilpaillaan", toteaa yksi hahmoista, ja päänelikko etuilee, juonii ja huijaa monta kertaa
päästäkseen itse mielenkiintoisimpien potilastapausten ääreen. Keinoja ei kaihdeta myöskään ilkeilyssä, kun muille selviää Meredithin ja Shepherdin suhde. Naisen harteilla ratsastaa myös huippukirurgina toimineen äitinsä maine, kateutena muissa harjoittelijoissa ja suurina odotuksina ylemmiltä tahoilta. Nähdäänkö tulevilla kausilla nervous breakdown?

Katherine Heiglin esittämästä hahmosta tuli yksi lemppareistani, ehkä siksi että kuvittelisin itse olevani lääkärinä täysin samanlainen; joskus liiankin myötätuntoinen potilaita kohtaan, tunteikas ja tunnollinen puurtaja, joka ei juuri kehtaa sanoa esimiehilleen ei. Vapaapäivät kuluu leipoen. Vastapainona osa harjoittelijoista näkee potilaat kolmiulotteisina malleina oppikirjoista, ja omaisten kohtaaminen tuottaa ongelmia. Kirurgien jumalakompleksistakin vitsaillaan.

Viimeisessä jaksossa herra Kirurgin vaimo saapuu yllättämään työvuorosta lähtevät kuhertelijat, joten katsoja jätetään hengaamaan reunalle. Mites tässä nyt käy? Kuka saa ja kenet? Peittoaako kakkoskauden potilastapaukset päähän ammutun naulapyssyn ja irtipurrun elimen?

Sohvaperunana yhdeksän kertaa 41 minuuttia ei ollut huonosti vietetty. Seuraavassa kaudessa on 27 jaksoa, jonka koluamiseen tarvitaan jo pidempi flunssa.

Greyn Anatomia (Grey's Anatomy)
Ensimmäinen kausi, 9 jaksoa
2005
Käsikirjoittaja & tuottaja: Shonda Rhimes
IMDB

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tammikuun kooste



Täysin suunnittelematta tammikuusta tuli varsinainen suomalaisten miesten kuukausi. Luettujen kirjojen tekijät olivat Mauri Kunnas, Jorma Laitinen, Pentti Holappa ja Mikko Kalajoki. Genreihin lukeutui lastenkirja, runoteos ja kaksi romaania, viihdyttävän toisistaan poikkeava joukkio. Jokainen näistä kirjoista löytyi omasta hyllystä, ja jokainen on ehdottomasti myös uudelleenluettavissa joskus myöhemmin. Sivuja kertyi yhteensä 1055.

Koiramäki vei 1800-luvun maalaisidylliin, ja Pajunkissaretkellä oli retki niin luontoon kuin ihmismieleen. Ystävän muotokuva antoi roisin mutta herkän näkökulman kiellettyyn ihmissuhteeseen, eikä Miesmuistissa vältytty juuri miltään, mikä voi elämän ruuhkavuosina mennä pieleen. Kirjat on kirjoitettu 90- ja 2010-luvuilla, vain Kalajoen teos on uutuus tältä vuodelta. Kustantajien joukossa on WSOYn ja Otavan lisäksi myös rovaniemeläinen Väyläkirjat. Jo aiemmin tammikuussa suunnittelin tarttuvani tänä vuonna useammin niin Lapista kertoviin kuin lappilaisten kirjailijoiden teoksiin, joten oli hauska jälkikäteen huomata Wikipediasta myös Mikko Kalajoen olevan lähtöjään "pohjoisen poikia"!



Sata suomalaista-haasteen viisi ensimmäistä kulttuuripostausta kertyi omalta osalta kirjojen ja yhden tv-sarjan muodossa (ajattelin koota varsinaisen aihesana- yms. infografiikat vuoden lopussa). Muista osallistujista 

Ja kaikkea muuta-blogin Minnan postauksissa vieraillaan Espoon musiikkiopiston 20v. juhlashow-teatterissa ja kuunnellaan Paavo Nurmen tarina äänikirjana. Tomi Björckin ravintolasta syntyy niin luku- kuin makukokemus (nyt harmittaa, etten asu Helsingissä, tuli nimittäin nälkä), ja Remeksen Kiirastuli käsitellään Ylen 101-kirjaa hankkeessa. Christine Thorelin fantasia aikaansai mielenkiintoisia ajatuksia, ja Peffateatteri eli Tatu & Patu-elokuva symppiksen Toto-pojan kanssa poiki leffa-arvosteluvideon. Finlandia-ehdokkaanakin ollut Lopotti herätti moninaisia ajatuksia.

kuvat @Minna Vuo-Cho / Ja kaikkea muuta

Lukuaikaa etsimässä-blogin Mervi tutustui Suvi Piiroisen esikoisdekkariin ja 1920-luvulle vievään romaaniin ennestään tutulta kirjailijalta. Postuumisti julkaistun Seita Vuorelan Lumi-teoksen tarina maahanmuutosta oli Mervin mielestä hiukan epäuskottava lopultaan, ja sisälsi suomalaisten näkökulmasta lähteviä stereotypioita.

kuvat @Mervi / Lukuaikaa etsimässä
Oksan hyllyltä-blogin Marika kirjoittaa visuaalisesti upean näköisestä, 1920-luvun Helsingistä kertovasta tietokirjasta, jonka kansi tuo kieltämättä mieleen vanhat elokuvajulisteet. Taidevalokuvien ympärille syntynyt, päiväkirjamerkinnöillä tarinaa kertova Paflagonian perilliset on surumielinen ja outo lukukokemus. Ensitutustuminen Johanna Sinisalon tuotantoon käy autossa työmatkoilla kuunnellun Enkelten verta-äänikirjan myötä.

kuvat @Marika Oksa / Oksan hyllyltä
Lukutoukan kulttuuriblogin Krista tarttui tänä vuonna ilmestyneeseen nuorten jännäriin, jota voisi suositella myös aikuisille lukijoille. Humoristinen esikoisromaani sai hyvälle tuulelle, ja toinen debyyttiteos herätti kaihoisia mutta kauniita lukutunnelmia. "Kirjakevät on vasta aluillaan, mutta tuntuu että näitä hienoja esikoisromaaneja on jo nyt tullut useampi".

kuvat @Krista Airola / Lukutoukan kulttuuriblogi

Kotimaisen kulttuurin inspiroiva tarjotin on näiden bloggausten myötä katettu!

maanantai 30. tammikuuta 2017

Läpi kiven perse edellä puuhun

Mikko Kalajoki - Miesmuisti. WSOY, 2017. 286s.
Ennakkokappale kustantajalta.

Välittömästi kirjan lukemisen jälkeen päässäni alkoi soida Leevi and the Leavingsin Kaupungin tavoitelluin remonttimies. "Se on sotkenut itsensä/ ja saanut tapetit seinään väärinpäin." Samanlaisella kohelluksella rintamamiestalon raksahommiin lähtee myös Miesmuistin pääsankari Arto Tiensuu, vasaraan tottumaton humanisti. Talo- ja muuttohaaveiden ohessa vaimo nalkuttaa, lapset mekastaa, pomo on egokeskeinen mulkvisti eikä töitä pääse karkuun edes vapaa-ajalla (jolloin pitäisi rempata). Kaiken lisäksi lastentarhan hoitajan sorja olemus häiritsee keskittymiskykyä, ja toiseen kivekseen on ilmestynyt epämääräinen pahkura. Nyt jos koskaan mies tarvitsee olutta.

"Äitien synnytyksenjälkeinen masennus on Pälvin mukaan vakava ja vaiettu ongelma. Ajattelen kysyä Pälviltä, onko se koskaan miettinyt millaisessa sumussa tasa-arvouskoon kasvatetut nykymiehet joutuvat tarpomaan synnytyksen jälkeiset kymmenen vuotta. Pitää jaksaa sekä luolamiehen rooli että pehmoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteelle ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää todistaa naisille jotain."

Taskulämpimän pilsnerin ja kylmän pizzan makuinen äijäproosa jaksaa aina naurattaa, mutta Miesmuisti tarjoaa muutakin. Samankaltaista hekottelua miehisestä toilailusta tarjosi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, ja odottelinkin tarinan alkutaipaleella sekä takakannen esittelytekstin perusteella samankaltaista lukukokemusta. Tragikomiikan rajat kuitenkin rytkyvät kauhistuksen puolelle, kun Arton elämänviiva alkaa kaartaa pahasti vinoon. Sen kummemmin en juonen kulusta halua paljastaa. 

En malttanut olla lukematta omalle siipalle katkelmia sieltä täältä, ja välitön johtopäätös oli, ettei elo suomalaisena miehenä ole suinkaan niin yksiselitteistä. Tässä tarinassa avio-ongelmiin ei ole tarjolla terapeuttia, remonttifirmoihin ei tuhlata vaan tehdään itse ja lääkäriinkin mennään vasta, kun epätietoisuutta ei yksinkertaisesti enää kuuppa kestä. Urologin ei myöskään soisi olevan nainen (kumihanskat kädessä).
"Juon pojilta salaa oluen ja laitan iltapalaksi karjalanpiirakoita. Kerkko haluaa keskustella Ankkalinnan henkilöhahmoista ja niiden luonteista. Sanon pitäväni eniten Akusta ja Hessusta, koska niille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista yllättävää toisin kuin Mikille, joka on mielestäni turvallisuushakuinen ja tylsä tyyppi. Kerkko myöntää seikan. Se sanoo huomanneensa, että hiiret kuvataan usein lastenkirjoissa ja ohjelmissa melko vakavina. Siksi olen alkanut vanhemmiten arvostaa prätkähiiriä, se toteaa mietteliäästi koko neljän ja puolen vuoden elämänkokemuksellaan. Joel ei ota kantaa asiaan, mutta haluaa toisen kaljalanpiilakan."
***

"Ei siinä selittää auta/ on purettava myös koko kylppäri kuitenkin/ käy siihen sorkkarauta/ mä sillä puran vessat ja kylppärit muidenkin" - Leevi & the Leavings